Elämäkerta
Jasun tarina
Metsää rakastavasta lapsesta Oulaisissa päätoimiseksi akvarellitaiteilijaksi. Tarina eläimistä, piirtämisestä, pimeydestä ja oman polun valitsemisesta.
Synnyin Oulaisissa
Ikäni ensimmäisen akvarellin aikaan
Ryhdyin päätoimiseksi taiteilijaksi
Jasu Wonder World perustettiin
Minä, Jasmine Rosa Emilia Hintsala, tutummin Jasu, synnyin 16. maaliskuuta 1993 pienessä Oulaisten kylässä. Perheeseeni kuuluu 13 henkeä: äiti, isä, viisi poikaa ja kuusi tyttöä. Kasvoin ihmisten keskellä; naapurustossa oli paljon lapsia, ja näin usein serkkujani ja muita sukulaisia. Silti olen pienestä asti viihtynyt omissa oloissani. Lähdin usein yksin tutkimaan tuntemattomia paikkoja, ja rakastan sitä yhä. Monesti jätin mieluummin väkijoukon ja lähdin omille pienille seikkailuilleni.
Luku 1
Lapsi, joka oli jokainen eläin
Metsä oli lempipaikkani. Siellä kuvittelin tuntikausia olevani koko maailman nopein hevonen. Metsästäjät jahtasivat minua yrittäen saada minut kiinni, mutta minä olin ainoa hevonen, jota he eivät koskaan saaneet. Toisinaan muutuin tiikeriksi, taitavimmaksi saalistajaksi, joka on koskaan elänyt. Uidessa olin delfiini tai hylje. Noin nelivuotiaana riisuin joka päivä tasan kuudelta kaikki vaatteeni, koska eläimethän eivät käytä vaatteita, ja juoksin talossa ja pihalla kuin koira, käyttämättä käsiä edes syödessä tai juodessa.
Isä kysyi minulta kerran, mikä minusta tulee isona. Vastasin epäröimättä: ”Tiikeri!” Isä nauroi ja kysyi: ”Mitä tiikerit tekevät?” Siihenkin minulla oli selvä vastaus: ”Ne syövät pieniä lapsia, ja läskiä.”
Kun isä osti videonauhurin ollessani noin kahdeksanvuotias, katsoin luontodokumentteja tuntikausia yhä uudestaan. Rakkauteni eläimiin ja luontoon kietoutui aina yhteen rakkauteeni piirtämiseen, joten aina kun tartuin kynään, paperi täyttyi eläimistä. Kun äiti kerran näki minun katsovan uutta luontodokumenttia, hän totesi jotakuinkin näin: ”Ja nyt se piirtää seuraavat kaksi viikkoa niitä delfiinejä.” Juuri niin kävi.
Luku 2
”Saanko minä sen piirustuksen?”
En ollut käynyt päiväkotia enkä esikoulua, joten koulun aloittaminen seitsemänvuotiaana oli ensimmäinen kerta, kun vietin päiväni poissa kotoa. Eräänä aamuna saavuin kouluun hyvin aikaisin, ja niin oli tehnyt myös yksi tulevista parhaista ystävistäni. Opettaja pyysi meidät sisälle ja antoi paperia, lyijykyniä ja värikyniä. Aloin iloisesti piirtää suurta niittyä, jonka halkaisi pieni puro, ja sille laiduntavia hevosia. Olin täysin uppoutunut, kun vieressäni istuva tyttö henkäisi: ”Vaaau! Tosi kaunis! Sä osaat piirtää tosi hyvin! Saanko mä sen piirustuksen?” Muistan yhä, miten yllättynyt ja hämmentynyt olin. Olin aina rakastanut piirtämistä, mutta en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että olisin siinä jotenkin ”hyvä”. Olin piirtänyt yksinkertaisesti siksi, että se oli niin hauskaa.
Äiti piilotti minulta kaikki piirustuspaperit, koska saatoin käyttää valtavan pinon paperia parissa tunnissa. Niinpä aloin piirtää käytettyihin kirjekuoriin ja maksettujen laskujen taakse, joita löysin keittiön roskiksesta.
Kolmannelta luokalta alkaen väittelin opettajani kanssa silloin tällöin piirustustyylistäni. Kun tehtävänä oli piirtää ”päiväni metsässä”, useimmat luokkatoverit piirsivät itsensä, muutaman puun ja ehkä yhden asian lisäksi. Minä piirsin itseni (luultavasti jonkin eläimen selässä), erilaisia puita, pensaita erivärisine marjoineen, käpyjä, muurahaispesän ja sieniä, kantoja ja kiviä, joista osassa oli sammalta ja osassa hymyilevät kasvot. Ja tietenkin eläimiä: puun takana väijyvän karhun, hirven, poron, valtavasarvisen uroshirven, raparperinlehtien alla sammakoiden kanssa illastavan siilin, jäniksiä, hiirtä jahtaavan ketun, puuta hakkaavan tikan ja metelistä ärsyyntyneitä oravia, kolostaan kurkistavan pöllön, susia, ilveksen ja lumikon. Jokaisen mieleen tulevan eläimen piti mahtua kuvaan.
Olin aina nopea, ja kaikista yksityiskohdista huolimatta työni jäivät harvoin kesken. Silti opettaja joskus kielsi minua tiukasti lisäämästä niin paljon yksityiskohtia. Aina kun hän teki niin, kostin piirtämällä hätäisesti jotain paljon taitotasoani heikompaa. Kotona teippasin useita papereita yhteen valtavaksi kankaaksi ja lisäsin yksityiskohtaa toisensa perään sitä mukaa kuin ideoita syntyi.
Luku 3
Ei koskaan tarpeeksi hyvä
Vuosien myötä koko koulu tiesi piirustustaidoistani, ja vähitellen piirtämiseen tuli uusi asia: kilpailu. Olin aina ollut ikätovereistani paras, ja tunsin, että minun piti säilyttää se maine. Lukiossa lapsuuden innostus alkoi hiipua. Rakastin yhä taiteen tekemistä, mutta en koskaan kokenut olevani tarpeeksi hyvä. Kehuista huolimatta en pystynyt uskomaan niitä, vaan tuijotin virheitä. Koulu sujui minulta helposti ja arvosanani olivat erinomaisia, mutta intohimoni oli aina vain piirtäminen.
Kuusitoistavuotiaaksi asti piirsin enimmäkseen eläimiä, erityisesti hevosia. Sitten löysin mangan ja animen, jotka innostivat minut tekemään sarjakuvia ihmishahmoilla. Ammattisarjakuvataiteilijaksi ryhtyminen oli ollut unelmani alakoulusta asti. Nähdessäni taitavia taiteilijoita netissä halusin ensimmäistä kertaa oppia värittämään piirustukseni kunnolla. Kerran viikossa kävin nuorten taidekerhossa, jossa kuvataideopettajasta tuli ensimmäinen ihminen, joka antoi minulle kritiikkiä. Oppimisen nälkäisenä aloin tehdä digitaalista taidetta, tutkin ihmisten ja eläinten lihaksia ja luita, ja eläinteni anatomia muuttui realistisemmaksi.
Samoihin aikoihin syntyi signeeraukseni ”Jasü”. Valitsin tavallisen u:n sijaan ü:n, koska se näytti hymyilevän.
Luku 4
Akvarellien löytyminen
Lukiossa löysin akvarellit. Olin suurimman osan elämästäni inhonnut niitä, lähinnä koulun huonolaatuisten värien vuoksi. Netissä näin kuitenkin taiteilijoiden tekevän upeita, yksityiskohtaisia akvarellimaalauksia, ja värit olivat myös paljon edullisempia kuin tussit, joista haaveilin mutta joihin minulla ei ollut varaa. Ensimmäiset yritykseni vain turhauttivat. Sitten eräänä aamuna heräsin päättäväisenä: tänään onnistun. Ja onnistuin. Siitä päivästä asti akvarelli on ollut lempivälineeni.
Vuosien ajan ihailin muita taiteilijoita ja yritin jäljitellä heidän tyylejään, mutta pettymyksen jälkeen palasin aina omaan tyyliini, johon en silti ollut tyytyväinen. Lähestyessäni 18 vuoden ikää piirsin enemmän kuin koskaan, mutta ilo työni jakamisesta perheen ja ystävien kanssa oli poissa. Uusi intohimoni oli kuvitteellisesta homoparista kertova taide ja sarjakuvat, ja tiukan uskonnollisessa perheessä kasvaneena häpesin niitä ja jaoin niitä vain netissä eri tilien takana.
19-vuotiaana muutin Rovaniemelle opiskelemaan Lapin yliopistoon kuvataideopettajaksi, vaikka opettaminen ei kiinnostanut minua. Tiesin vain rakastavani taiteen tekemistä, enkä tuntenut muuta polkua.
21-vuotiaana tuhannet ihmiset ympäri maailmaa seurasivat ja kannustivat työtäni netissä, mutta en silti löytänyt tyydytystä. Tein taidetta vain tullakseni hyväksytyksi. En pystynyt lopettamaan piirtämistä silloinkaan, kun se repi minua kappaleiksi, ja elämäni synkimpinä aikoina taiteen tekeminen antoi minulle silti syyn jatkaa.
“Joskus ihmisen täytyy joutua täydelliseen pimeyteen, jotta hän oppii loistamaan omaa valoaan.”
Luku 5
Oman polun valitseminen
21-vuotiaana minulla todettiin vakava masennus, ja jäin sairauslomalle. Keskeytin yliopisto-opintoni ja lopetin ne kokonaan seuraavana vuonna, 2015, ryhtyäkseni päätoimiseksi taiteilijaksi. Masennus toi minut yksinkertaisen totuuden äärelle: ei ole väliä, minkä suunnan elämässä valitsen, sillä kaikilla suunnilla on sama päätepiste. Jonain päivänä kuolen ja menetän kaiken. Mitä minulla siis oikeastaan on menetettävänä?
Päätin pyyhkiä paperin puhtaaksi ja aloittaa alusta. Tällä kertaa en antanut pelon, epävarmuuden, ahdistuksen ja masennuksen kirjoittaa tarinaani. Aloin rakentaa sisälleni uutta ääntä, ja se ääni sai päättää, mitä sanotaan ja tehdään. Yksi kerrallaan aloin kohdata pelkoja, jotka olivat pitäneet minua pimeydessä niin monta vuotta. Vuonna 2016 perustin Jasu Wonder Worldin elättääkseni itseni taiteilijana. Olen kohdannut paljon vastustusta ja epäilyä, suurimman osan omasta sisältäni, mutta astuessani tälle polulle tein itselleni lupauksen. Se on pitänyt minut juurillani kovimmissakin myrskyissä:
“Mitä ikinä vastaani tuleekin, en peräänny. Minne ikinä tämä taiteilijan polku minut viekin, minä menen. Tämä on polku, jolla valitsen kuolla.”
Akvarellimaalaus vuodelta 2025
Tämä polku ei ole ollut helppo, mutta en muuttaisi mitään. Valitsin sen itse, enkä olisi voinut toivoa antoisampaa elämää. Olen joutunut kohtaamaan pelkoja, jotka ovat vainonneet minua koko elämäni, ja sen ansiosta minusta on tullut ihminen, josta voin olla aidosti ylpeä. Lisäksi elämä avaa minulle jatkuvasti uusia mahdollisuuksia ja kokemuksia, joita en olisi koskaan saanut, jos olisin jäänyt masennuksen polulle. Suurin niistä on tieto siitä, että elän unelmaani joka ikinen päivä.
Jos haluat lukea tarkemmin, miten olen selättänyt masennukseni, tutustu Sarjakuvapäiväkirjaani Wonder Blogissa ja ensimmäiseen kuvitettuun lastenkirjaani Onpa sinulla pitkä kaula.
Tuo pala Wonder Worldia kotiisi
Jokainen maalaus, kalenteri, kirja ja lahja tehdään studiossani Helsingissä.